Muistan vieläkin sen koulupäivän kuin eilisen... siitä on tarkalleen ottaen 13vuotta ja 14 päivää. Äidinkielen opettaja oli sairaana ja sijaisena oli silloin jo skitsofreniaan lääkkeitä syönyt eläkeikää lähestyvä natsi. "Ja ennen tunnin alkua jokainen sulkee matkapuhelimensa, sillä minun tunneillani moisia kapistuksia ei käytetä." Ilman tuota käskyä olisin saanut äitini puhelun, enkä olisi kuullut vastaajasta siskoni joutuneen sairaalaan ambulanssilla. Naiivina teininä kuvittelin tuon viestin saatuani asian olevan tuosta vaan hoidettu. "Ei se oo mitään vakavaa, kyllä se siitä"
Kaksi viikkoa ja yksi aivoleikkaus myöhemmin tajusin, että asia ei ollutkaan niin. Tuon kahden viikon aikana olit unohtanut nimeni, puhekin oli vaikeaa ja vasen puolesi kropasta oli halvaantunut. Kaiken tajuaminen oli mulle vaikeaa. Miksi ? Ehkä siksi, että päivää ennenkuin jouduit sairaalaan, meillä oli aivan jäätävä riita ja kusipäisenä teininä tokasin "Sä et ole mun sisko"...
19.3.2003 n.klo 18.35 sä muistit vihdoin mun nimen. Oltiin jo muun perheen kanssa lähdössä pois sun luotas, kun sä sanoit tosi hennolla äänellä moikka mulle. Olin viimenen kenelle sä meistä puhuit, koska seuraavana päivänä matkalla sairaalaan saatiin puhelu, että ei tarvitse enää tulla. Sä olit kuollut hetkeä aiemmin. Mun maailma romahti. Sun piti palata vielä. Sun piti jutella mun kanssa vielä vuosikausia. Meidän piti sopia ja sun piti hoitaa kesällä sun kummin hommas ja tulla pitää kättä mun pään päällä mun konfirmaatiossa. Mitään siitä ei tapahtunut, sä olit poissa...
Kumpa voisin palata ajassa takaisin ja perua puheeni. Sä olit maailman paras isosisko. Sä olit aina mun pesispeleissä ja lätkäpeleissä. Sä et missannut ainuttakaan kotipeliä. Sun piti olla paikalla kun mun isot hetket koittais. Nyt joudun kohtaan ne kaikki ilman sua. Sä et nää edes mun menevän naimisiin, vaikka niin piti kaiken järjen mukaan käydä...
Sun kuoleman jälkeen mulla lähti kaikki lapasesta. Aloin tosi passiiviseks, ryyppäsin ja poltin ja melkein mokasin kouluni. Mä en osannut mitenkään käsitellä sitä faktaa, että sä et enää ollu meidän luona. En edes osannut itkeä sun hautajaisissa. Oon niin pahoillani siitä. Mä en oikeasti ole niin kylmä ja tunteeton, en ollut sillonkaan. Mä olin kai jossain kieltotilassa. Kielsin sun kuoleman...
Kolme kuukautta sun kuoleman jälkeen tapahtui jotain, minkä takia mun elämältä lähti lopullisesti pohja. Äiti syytti mua sun kuolemasta. Se sano sen mulle päin naamaa, että oli mun syy, jotta sä kuolit. "Miten sä voit elää ittes kanssa... Sä tapoit oman siskos. Sä olit sille aina vaan paska..." Tuon kommentin jälkeen alkoikin vuosia kestänyt psykiatrikierre. Siitä ei ollut mitään helvetin hyötyä. Jäin jumiin niihin sanoihin. Vasta 2013 tajusin, että en mä sua tappanut...
Sä et ikinä ole unohtunut, ihan jo senkin takia, että nään sut peilistä joka kerta kun siihen katson. Mä en tiedä vahditko sä mua vai mikä on, mutta siltä se välillä tuntuu. Sen verran idiootteja asioita elämäni aikana tehnyt sun kuoleman jälkeen, että sun on pakko olla ollut asialla, jotta oon tässä edelleen. Haluun kiittää sua siitä. Ilman sua en olis tässä nyt. Lupaan, että jos mulle tulee lapsia ja kun tuleekin, niin ne tulee kuuleen susta, että niillä on täti jo pilvenreunalla...
Tää aika on ollut joka vuosi raskas mulle. Sitä raskautta on kestänyt yleensä vuodenvaihteesta tähän päivään. Nyt se on kuitenkin ollut helpompaa. Vasta tässä kuussa on alkanut tää järjetön ahdistus ja itsensä ruoskiminen. Ekaa kertaa 13 vuoteen mun on ollut helpompi hengittää ja oon saanut rauhassa olla tän kaiken kanssa. Tuki, jonka oon saanut on ollut korvaamatonta. Tänään on se pelätty päivä vuodesta, mutta tänään myös itken ensimmäisen kerran näiden muistojen takia...
Aika parantaa, usko vaan.
Niinhän sanotaan, uskoo kuka haluaa.
Ootan koska helpottaa, uskon ettei koskaan.
Liian aikasin, ihan liian varhain.
Mä en tienny et sä et toipuis enää,
Mä en tienny ettei tulis uutta kesää.
Sä vaan hymyilit ku lausuit mun nimen,
Mä vaan jäädyin ku muistit mun nimen.
Sun piti mennä, et voinu enää jäädä.
Liika paine tappaa, ei kannata stressaa.
Se ei oo sen arvosta, jos kuolema kuittaa univelat.
Seurattiin sivusta ku raadoit, aivan liikaa töitä sä painoit.
Edelleen sut odotan näkeväni, mut ei vielä tuu mun aikani.
Irrottaudun taas hetkeksi, käännän kaipuun vielä voimaksi.
Niinhän sanotaan, uskoo kuka haluaa.
Ootan koska helpottaa, uskon ettei koskaan.
Liian aikasin, ihan liian varhain.
Mä en tienny et sä et toipuis enää,
Mä en tienny ettei tulis uutta kesää.
Sä vaan hymyilit ku lausuit mun nimen,
Mä vaan jäädyin ku muistit mun nimen.
Sun piti mennä, et voinu enää jäädä.
Liika paine tappaa, ei kannata stressaa.
Se ei oo sen arvosta, jos kuolema kuittaa univelat.
Seurattiin sivusta ku raadoit, aivan liikaa töitä sä painoit.
Edelleen sut odotan näkeväni, mut ei vielä tuu mun aikani.
Irrottaudun taas hetkeksi, käännän kaipuun vielä voimaksi.
 |
| 27.3.1971-27.3.2003 ikuistettuna iholle<3 |
Vielä tulee se päivä, kun tää ei satu enää näin paljoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti