Voisinpa vaan selittää, että oon heikko ja luovutin siksi. Te kuitenkin tunnette mut mun positiivisesta asenteesta (yleisimmin) ja ootte nyt varmasti aiheesta huolissanne ja ihmeissänne. Mä kuitenkin kirjaimellisesti kärsin päivittäin kivuista, joille ei ole lääketieteellisesti mitään tehtävissä ja lekuritkin mulle aina vaan sanoo, että "Lääkkeitä voidaan sulle antaa, mutta kuten varmasti oot jo näiden vuosien aikana oppinut, niin muuta me ei voida kun tähän Tietzeenhän ei ole parannuskeinoa. Kyllä se siitä ajan kanssa katoaa, luota meihin..."
Mä olen luottanut kuuden lekurin puheisiin ja odottanut sitä päivää kun tää kaikki katoaa. Tää ei kuitenkaan katoa. Mä vietän arkeani lääkkeiden avulla ja fakta on se, että lääkkeet ei vaan auta. Ne ei vie mun kipuja enää pois ja mä olen kyllästynyt keräileen itteeni lattialta. Mä en asiasta teille ole puhunut sen koommin, kun istuttiin Fresnossa ja kerroin asiasta, että meen lekuriin (again) ja täähän oli siis elokuussa. No mä olen pitänyt nää asiat sisälläni, koska eihän nää puhumalla muuksi muutu ja teillä on omatkin huolenne.
Tiedän järkyttäneeni teidän elämiä, kun en ookkaan niin vahva kun luulitte. Mä elän yksin päivästä toiseen ja hymyilen teidän edessänne, vaikka mun sisällä on kipua, jota vastaan häviän satanolla taistelun. Oon pahoillani kaikesta tän päiväsestä, mutta toivon teidän ymmärtävän, että mä oon pohjalla.
Tänään olin pohjalla. Mä rämmin nyt syvemmällä kuin koskaan aiemmin. Mun voimavarat on nollissa ja mä en vaan tajua, miten vitussa mä pääsen ylös. Puhuminen ei kuitenkaan auta. Sitä on turha yrittää mulle hokea. Puhuminen ei vie kipua pois. Kivun kanssa oppii elään... NO EI OPI ! Mä en oikeestaan enää jaksa edes välittää, mitä mun ympärillä tapahtuu. Mä välitän tällä hetkellä vaan siitä, että miltä musta tuntuu. Mun sisällä käy hurrikaani, joka ei lepää, ei ennen kun se on saanut mut tuhkaksi.
Mä rakastan teistä jokaista. Rakastan todella paljon. Rakastan mun kolmea veljeä enemmän kuin koskaan pystyn kertomaan. Musta on ihanaa, kun mulla on teidät. Mä tiedän kuinka rakas oon teille, mutta mä oon oikeesti pahoillani kun tänään mokasin ja heitin pyyhkeen kehään. Rakastan myös mun veljien vaimokkeita aivan älyttömästi. Teette mun broidit niin onnellisiksi, että on vaan ihana kattoo vierestä kuinka teidän onni kukoistaa. Oikeestaan, mun pitäis jäädä ihan vaan jo sen takia tänne hillumaan, jotta teillä on se lapsenvahti kun haluatte mennä treffeillenne ällösöpöileen...
Olen pahoillani, että olen sulkeutunut ja ajautunut tähän ahdinkoon. Mä pyydän vilpittömästi anteeksi kaikkea pahaa mieltä, huolta ja muuta ahdinkoa, jota oon tänään aiheuttanut. Tiedän, että mulla ei ole mitään oikeutta pyytää teiltä mitään tällä hetkellä, mutta silti toivon... Antakaa mun pitää tää sisälläni vastedeskin. Puhuminen ei vie kipua pois, mutta se hiljaisuus auttaa mua edes yrittään unohtaan nää kivut. Mikäli teidän on vaikea uskoa kuinka pahoja mun kivut on, niin eräs on nyt joutunut viime päivinä todistaan niitä kohtauksia. Se voi teille kertoa niistä.
Päätän tän viisaisiin sanoihin, jotka sain viestillä pari tuntia sitten:
Ystävyys ei ole trendi, se ei seuraa muotia,
siitä ei saa korkoa, eikä eläkettä.
Silti se on elämän paras sijoitus.
Älä vie mua konkurssiin <3
