Nää tekstit ei vaan jätä mua rauhaan...

~Rannalla~ ©

Hiljakseen rannalla kävellään,
niitä näitä jutellaan.
Yhtäkkiä pysähdyt ja tartut käteeni,
vedät minut kiinni itseesi.

Tuijotat hetken silmiini,
mutta juuri kun olen silmiisi hukkumassa,
kuiskaat minulle:
”Voisitko kuvitella nukahtavasi iltaisin kanssani?
Voisitko kuvitella herääväsi aamuisin viereltäni?”

Olen ihan hiljaa,
itseäni sinusta yritän irrottaa.
Katson sinua kysyvästi,
mietin tarkoititko sanojasi oikeasti.
En saa mitään sanottua,
en tiedä uskallanko sanoihisi tarttua.

Kyyneleet alkavat sumentaa silmiäni,
lopulta palaan sinuun taas kiinni.
Katsot taas silmiini,
sivelet hiuksiani ja pyyhit kyyneleeni.

Kuiskaan hellästi korvaasi vastaukseni:
”Sinun kanssasi haluan nukahtaa jokaisena iltanani,
viereltäsi haluan herätä jokaisena aamunani.
Haluan iltasin nukahtaa turvalliseen kainaloosi,
aamuisin herätä ihaniin silmiisi.”

Toisistamme kiinni pidämme,
paikoillamme pysymme.
Toinen toistamme rakastamme,
toinen toistamme tarvitsemme.

Onnellinen loppu on kuulemma vain saduissa,
mutta miksei se olisi mahdollista myös oikeassa maailmassa…

~Onnela~ ©

Miten sitä oppiikaan arvostaan omaa elämää,
kun siitä jotain joskus menettää.
Miten sitä löytääkään reitin ihanaan onnelaan,
kun yhdessä aikaa viettää saadaan.

Tartu rakas käteeni niin näytän sulle sinne tien,
älä pelkää, sillä tässä vierelläs kuljen.
Edetään hitaasti ettei matkalla kaaduta,
ei anneta tän tunteen mihinkään kadota.

Yhdessä esteet ja haasteet kohdataan,
yhdessä ne taatusti voitetaan.
Ei meitä erottaa voi välimatkakaan,
sillä aina toistemme sydämissä ollaan.

Reitti onnelaan on kivinen ja kuoppainen,
mutta sitä kautta oppii,
miten ihanaa on olla onnellinen.
Kanssasi tämän matkan haluan jakaa,
sulje silmäsi ja tartu käteeni niin matka saa alkaa kohti meidän onnelaa...

~Meidän hetki~ ©

Kävellään tanssilattialle kahdestaan,
kaikki meitä kääntyy tuijottaan.
Meitä se ei haittaa,
ne ei tiedä meidän tarinaa.
Tää on jotain ihmeellistä ja ihanaa,
ei toisiamme voitais enempää rakastaa.
Vedän sut lähemmäs itteeni,
otan kätes hellästi käteeni.
Leikittelen sun sormillas,
hymy levenee sun kasvoillas.
Kuin tehdyt toisillemme,
toisiamme täydellisesti täydennämme.
Yhdessä nyt ja ikuisesti,
toisiamme hengittäen viimeseen asti.
Pysähdymme unohtaen tuijotukset,
unohtaen muut ihmiset.
Näemme vain toisemme,
tää on meidän hetkemme…

Kesä tulee...

Rakastan kevättä ! Koska kevään jälkeen tulee kesä <3 Saa vihdoin alkaa kaivaan sortseja esiin ja siirtyä pelkkiin t-paitoihin ja nauttia Suomen vähä lumisesta kesästä :D Ehkä tää kesä ois parempi...

Kevät on jo pitkällä, oon hylännyt kaikki takit ja talvivaatteet on varastoitu jo odottaan seuraavaa talvea. En jaksais millään odottaa, mulla on niin paljon suunnitelmia jo tehtynä ja haluaisin vaan päästä toteuttaan niitä. Olen kai malttamaton. Tai sitten olen vain täynnä toivoa...

The phoenix...

Meneekö se niin, että elämässä kaikki voi mennä vituiks ja kirjaimellisesti palaa pois ja siitä paskasta kuoriutuu sitten jotain huikeeta ?

No henk.koht. en usko moiseen skeidaan, joten mistä sitten on kyse ? Onko se vaan luonnonlakia heittää ihmistä ylös alas vuoristorataa pitkin vai mitä helevettiä...

Sanotaan, että hyvät ihmiset saavat osakseen eniten pahaa. MIKSI ?! Kuka saatana sen logiikan keksi ? Ei sen pitäis mennä niin, että teet koko elämäs hyvää toisille ja reality on se, että shit happens. Mutta...se menee näin. Karmaa on ollut havaittavissa jo vuodesta Aatami ja Eeva...

Kain oli niiden poika. Kain tappo oman veljensä, joten legendan mukaan Jumala iski siihen Kain merkin ja jäbästä tuli kuolematon. Kain tappo veljensä, koska Jumala muka suosi sen veljeä. ELI karma iski ja Kain joutuu elämään ikuisesti. Aikamoinen riesa, varmastikin, kun ei kuole millään...

Okei eli karma iskee, joten voidaan päätellä, että hyvät ihmiset on luultavasti olleet aiemmin paskoja. Niiden historiasta löytyy sivuja tai vaikka vaan kappaleita, joissa ne on olleet pahoja (Ei ehkä mitään tasoa Hitler, mutta kuitenkin) ja siksi niille sattuu vastavuoroisesti pahoja asioita VAIKKA ne ois hyviä ihmisiä nykyään. Karma on luotu tuomaan elämään tasapainoa, joten muistakaa - ei koskaan mitään niin pahaa, etteikö vielä tulisi jotain hyvääkin...

Tekstin kirjoittanut ei ole uskovainen, vaan kyseessä on puhtaasti ateisti, joka vain pohtii maailmaa näihin turhiin teksteihinsä...

It's getting hot in here...

Hola amigos !

Täällä taas skrivaamassa mietteitäni, tällä kertaa otsikko vihjaa kuumeeseen, jonka olen jostain onnistunut haalimaan. Tällä hetkellä se on ainoa oire väsymyksen lisäksi, joten ymmärtänette kummastukseni. Hieman näkö on sumea johtuen kuumeen lukemista, vaatimattomat 39,4...

Se ei kuitenkaan ole tämän päivän blogin aiheenani. Aloitin eilen illalla Potter-elokuvien maratoonini ja taustalla pyörii tällä hetkellä nro 5 eli Order of the Phoenix/Feeniksin Kilta. Mitä muistoja tuleekaan mieleeni näistä elokuvista. Suurimpana muistona lienee ensimmäiset epäilyni suuntautumisestani, sillä koin tämän elokuvan aikoihin järjettömän paljon vetoa Emma Watsoniin...

Tulin aikoinaan kaapista ulos 2007 silloisille joukkuekavereilleni ja yhdelle siskoistani. Kukaan heistä ei ollut asiasta mitenkään päin yllättyneitä. Pikemminkin kaikki olivat sitä mieltä, että jo oli aikakin. Tulin tuolloin Narniasta pois statuksella bi-seksuaali. Koitinkin vielä hetken aikaa tehdä itsestäni väkisin heteroa. Se ei kuitenkaan ollut minua. Se ei tehnyt minua onnelliseksi. Vuonna 2008 oli aika myöntää, että naiset vetosivat minuun ja vain naiset...

Miksi sitten asia on niin ? Mikä tekee minusta lesbon ? -Paha sanoa näin suoralta kädeltä muuta kuin, että ihailen naisellisuutta. Minua viehättävät naiselliset muodot, suoraan sanottuna olen rintojen rakastaja :D En ole koskaan tuntenut vetoa poikamaisia kohtaan. Ehkä tässä vaiheessa puolet lukijoistani luulee minua miestenvihaajaksi, mutta sitä en ole. Yksi parhaista ystävistäni on "aviomieheni", mutta kuitenkin enemmän veli. Oikeastaan kyseessä on ensimmäinen mies, isäni lisäksi, jonka takia tekisin elämässä mitä vain...

Mielestäni en koskaan valinnut olla lesbo. Se on vain osa minua, jonka hyväksyin 20 vuoden ikäisenä. Se ei ole minua koskaan muuttanut. Olen aina ollut minä, vaikka kumppanikseni olen naisia vain valinnut. En voisi kuvitella enää olevani miehen kanssa, jopa perheeni on asian hyväksynyt vihdoin näiden vuosien aikana, jotka olen ollut kaapista ulkona...

Haluaisinkin teidän kaikkien tietävän, että vaikka joku läheisistänne olisi homoseksuaali tai muu vähemmistön edustaja, hän on edelleen se sama ihminen kuin oli ennen Narniasta poistumistaan. Tukekaa rakkaitanne olemaan omia itsejään ja arvostakaa heitä sellaisina kuin ovat. Kyseessä on kuitenkin vain ihminen, joka haluaa tulla rakastetuksi ja haluaa rakastaa. Myös meidän haaveissamme on astella pitkin käytävää sanomaan "tahdon" sille rakkaimmallemme, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, kunnes kuolema meidät erottaa...

Surkeiden sattumusten sarja...

Whoppaa ! Eilinen ei sujunut missään mielessä kiitettävästi, mutta huonomminkin olisi tietysti voinut mennä. Mistä siis otsikko ? No puhtaasti siitä, mitä eilen tapahtui...

Lokakuussa 2014 kävin läpi eturistisideleikkauksen, jonka johdosta oikea polveni on ollut siitä asti arka, jos polvistun. Noh, eilen kävin siskoni haudalla isäni kanssa ja kun isä parkkeerasi auton ja astuin sieltä ulos, huomasin tien olevan helvetin liukas. Varoitin isääni asiasta, mutta samaan aikaan kaaduin itse - suoraan leikatun polveni päälle ! Muutaman kirosanan jälkeen (lue: kirosin pahemmin kuin rekkakuski) keräilin itseäni maassa ja tajusin jo tuolloin, että nyt ei mennyt putkeen. Polvi turposi heti ja kävelin erittäin vaikeasti...

Iltaa kohden jalka vain paheni pahenemistaan ja niimpä se on nyt sitten "Hellou syömäpuikot, old buddies" eli kävelen kyynärsauvojen kanssa. Luojan kiitos sain ne omaksi leikkauksen jälkeen. Ilmeisesti oli tiedossa, että tulee päiviä kun niitä taas tarvitsen :D

Olisi edes ollut ainoa idiotismi tuolle päivälle, mutta ei tietenkään. Kuinka moni teistä tietää sen fiiliksen kun jotain paikkaa särkee ja universumin voimat ohjaa sua kolhiin ittees lisää ? No niin, varmasti moni tietää sen. Koska jalka ei ollut valmiiksi tarpeeksi kipeä, niin päätin sitten futasta saman jalan varpaat sohvapöydän jalkaan :D Kiitos motoriikka tästä, tilaahan ei ollut välttää tätä äksidenttiä kuin useita metrejä joka suuntaan...

En tiedä masentaako tällä hetkellä enemmän kaipaukseni vai tuo polvi, mutta kasassa pysyminen vaatii tällä hetkellä kaikki vähäiset voimavarani. En suostu enää kaatumaan (kirjaimellisesti enkä kuvainnollisesti), sillä minulla on elämässäni niiiiiiin paljon hyvää, että kestän kyllä tasapainoisesti hieman tätä pahaakin...

When life gives you lemons, it's time to make some lemonade ! Coz everyone loves lemonade...

 

 

Ja sinä päivänä sä et enää palannut...

Taas on se aika vuodesta kun on vaikeaa. Kaikki on vaikeaa ja huomaan olevani taas se viisitoista vuotias teini, joka menetti jotain rakasta elämästään...

Muistan vieläkin sen koulupäivän kuin eilisen... siitä on tarkalleen ottaen 13vuotta ja 14 päivää. Äidinkielen opettaja oli sairaana ja sijaisena oli silloin jo skitsofreniaan lääkkeitä syönyt eläkeikää lähestyvä natsi. "Ja ennen tunnin alkua jokainen sulkee matkapuhelimensa, sillä minun tunneillani moisia kapistuksia ei käytetä." Ilman tuota käskyä olisin saanut äitini puhelun, enkä olisi kuullut vastaajasta siskoni joutuneen sairaalaan ambulanssilla. Naiivina teininä kuvittelin tuon viestin saatuani asian olevan tuosta vaan hoidettu. "Ei se oo mitään vakavaa, kyllä se siitä"

Kaksi viikkoa ja yksi aivoleikkaus myöhemmin tajusin, että asia ei ollutkaan niin. Tuon kahden viikon aikana olit unohtanut nimeni, puhekin oli vaikeaa ja vasen puolesi kropasta oli halvaantunut. Kaiken tajuaminen oli mulle vaikeaa. Miksi ? Ehkä siksi, että päivää ennenkuin jouduit sairaalaan, meillä oli aivan jäätävä riita ja kusipäisenä teininä tokasin "Sä et ole mun sisko"...

19.3.2003 n.klo 18.35 sä muistit vihdoin mun nimen. Oltiin jo muun perheen kanssa lähdössä pois sun luotas, kun sä sanoit tosi hennolla äänellä moikka mulle. Olin viimenen kenelle sä meistä puhuit, koska seuraavana päivänä matkalla sairaalaan saatiin puhelu, että ei tarvitse enää tulla. Sä olit kuollut hetkeä aiemmin. Mun maailma romahti. Sun piti palata vielä. Sun piti jutella mun kanssa vielä vuosikausia. Meidän piti sopia ja sun piti hoitaa kesällä sun kummin hommas ja tulla pitää kättä mun pään päällä mun konfirmaatiossa. Mitään siitä ei tapahtunut, sä olit poissa...

Kumpa voisin palata ajassa takaisin ja perua puheeni. Sä olit maailman paras isosisko. Sä olit aina mun pesispeleissä ja lätkäpeleissä. Sä et missannut ainuttakaan kotipeliä. Sun piti olla paikalla kun mun isot hetket koittais. Nyt joudun kohtaan ne kaikki ilman sua. Sä et nää edes mun menevän naimisiin, vaikka niin piti kaiken järjen mukaan käydä...

Sun kuoleman jälkeen mulla lähti kaikki lapasesta. Aloin tosi passiiviseks, ryyppäsin ja poltin ja melkein mokasin kouluni. Mä en osannut mitenkään käsitellä sitä faktaa, että sä et enää ollu meidän luona. En edes osannut itkeä sun hautajaisissa. Oon niin pahoillani siitä. Mä en oikeasti ole niin kylmä ja tunteeton, en ollut sillonkaan. Mä olin kai jossain kieltotilassa. Kielsin sun kuoleman...

Kolme kuukautta sun kuoleman jälkeen tapahtui jotain, minkä takia mun elämältä lähti lopullisesti pohja. Äiti syytti mua sun kuolemasta. Se sano sen mulle päin naamaa, että oli mun syy, jotta sä kuolit. "Miten sä voit elää ittes kanssa... Sä tapoit oman siskos. Sä olit sille aina vaan paska..." Tuon kommentin jälkeen alkoikin vuosia kestänyt psykiatrikierre. Siitä ei ollut mitään helvetin hyötyä. Jäin jumiin niihin sanoihin. Vasta 2013 tajusin, että en mä sua tappanut...

Sä et ikinä ole unohtunut, ihan jo senkin takia, että nään sut peilistä joka kerta kun siihen katson. Mä en tiedä vahditko sä mua vai mikä on, mutta siltä se välillä tuntuu. Sen verran idiootteja asioita elämäni aikana tehnyt sun kuoleman jälkeen, että sun on pakko olla ollut asialla, jotta oon tässä edelleen. Haluun kiittää sua siitä. Ilman sua en olis tässä nyt. Lupaan, että jos mulle tulee lapsia ja kun tuleekin, niin ne tulee kuuleen susta, että niillä on täti jo pilvenreunalla...

Tää aika on ollut joka vuosi raskas mulle. Sitä raskautta on kestänyt yleensä vuodenvaihteesta tähän päivään. Nyt se on kuitenkin ollut helpompaa. Vasta tässä kuussa on alkanut tää järjetön ahdistus ja itsensä ruoskiminen. Ekaa kertaa 13 vuoteen mun on ollut helpompi hengittää ja oon saanut rauhassa olla tän kaiken kanssa. Tuki, jonka oon saanut on ollut korvaamatonta. Tänään on se pelätty päivä vuodesta, mutta tänään myös itken ensimmäisen kerran näiden muistojen takia...

Aika parantaa, usko vaan.
Niinhän sanotaan, uskoo kuka haluaa.
Ootan koska helpottaa, uskon ettei koskaan.
Liian aikasin, ihan liian varhain.
Mä en tienny et sä et toipuis enää,
Mä en tienny ettei tulis uutta kesää.
Sä vaan hymyilit ku lausuit mun nimen,
Mä vaan jäädyin ku muistit mun nimen.
Sun piti mennä, et voinu enää jäädä.
Liika paine tappaa, ei kannata stressaa.
Se ei oo sen arvosta, jos kuolema kuittaa univelat.
Seurattiin sivusta ku raadoit, aivan liikaa töitä sä painoit.
Edelleen sut odotan näkeväni, mut ei vielä tuu mun aikani.
Irrottaudun taas hetkeksi, käännän kaipuun vielä voimaksi.

27.3.1971-27.3.2003 ikuistettuna iholle<3

 Vielä tulee se päivä, kun tää ei satu enää näin paljoa...

Kevät tulee ja kesä sen peesissä...

Pohdittiin kaverin kanssa naisia ja siis kyllä, olemme kumpainenkin naisia. Me ei silti millään päästä kärryille, miksi useimmat naiset ovat niin hankalia. Ihan oikeasti, tuntuu pahalta miehistä, kun edes me naiset emme toisiamme ymmärrä...

Miksi moni asia tuntuu lähes mahdottomalta ymmärtää naisen näkökulmasta ? Onko minulla ja kaverillani liian miehekäs näkökulma elämään ?

Yksi asia mikä itseäni erityisen paljon mietityttää, on puhumisen vaikeus. On päiviä jolloin nainen on kuin hölöpötyksen hallitseva maailman mestari ja sitten on päiviä, jolloin ei vaan millään osata puhua. Nuo ovat yleensä juuri niitä päiviä, kun pitäisi osata sanoa jotain ajatuksistaan. Onko se siis niin, että on helpompaa puhua jonnin joutavuuksista kuin niistä ns. tärkeistä asioista ?

Yksi asia on kuitenkin varmaa - kaiken takana on aina ja ikuisesti nainen ! Hyvässä ja pahassa, syy löytyy naisesta. Mikäli hymyilet kuin lääkitys olisi kohdillaan - syy on naisessa. Mikäli vituttaa enemmän kuin laki sallii (kyllä siihenkin on varmasti Räsäsen määräämä kiintiö, jota ei saisi ylittää) - syy on naisessa. Kaikki alkoi jo silloin kun synnyimme. Olemme täällä kiitos äitiemme, joten on siis hyvin ymmärrettävää, että jatkossakin saamme kiittää naista elämämme hetkistä...