Melkein voisin vannoa, että mä oon nyt jossain, missä en ikinä ole ollut. Tunne siitä, että käsissä on jotain timanttista, on vahvempi kuin koskaan. Tässä on se fiilis, että voisin jopa uskaltautua sanomaan "vuosituhannen rakkaustarina"...
Aina nallekarkit ei oo menny tasan. Ei mun tekojen ansiosta, eikä vastapuolen. Sanoin monet kerrat, että kaikki paska, mikä muhun kohdistuu tässä hetkessä, on ansaittua. Se ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Mä en ansainnut enää tulla petetyksi. Mä en ansainnut valheita ja väheksyntää, enkä todellakaan epäluottamusta. Mä olen muuttunut vuosien varrella ihmiseksi, joka ansaitsee parasta itselleen...
Mä olen kohdellut hyvin niitä, jotka mua kohtaan on tehnyt väärin. Mä olen antanut kaikkeni ja jättänyt pettämiset ja leikkimiset historiaani. Mä en vaan siltikään pysty uskomaan todeksi, mitä olen onnistunut löytämään. Täydellinen pakkaus mulle. En sano, että kyseinen nainen olisi itse täydellisyys, virheetön yksilö, mutta kuin mulle tehty. Kerrankin voin tosissani vain olla onnellinen ja hymyillä. Kerrankin mua kohdellaan ku olisin maailman paras asia elämässä...
Mistä moinen väite ? Mulle sanotaan vilpittömästi, että on hirvee ikävä. Mulle sanotaan rohkeasti, että musta tykätään kamalasti. Pelottavinta kuitenkin on, kun uskon, että mua ei koskaan satutettais. Miksi se on pelottavinta ? Koska uskallan antaa sydämeni toiselle. Taino, sen mitä siitä on vielä jäljellä. Sen verran sitä on käytetty hyväksi ja hakattu lekalla. Opetushan sekin oli, nimittäin sitä se oli. Opetus siitä, mitä en ansaitse...
Parasta on kuulla toisen äänestä, se kuinka siitä huokuu ilo ja onni, kun olen tässä. Tuntea kesken suudelman, kuinka toinen alkaa hymyillä. Tuntea hellä kosketus vatsalla, kun toinen nukkuu kainalossa ja alkaa silittää unissaan sua. Kaikki tämmönen pieni, mutta tärkeä on puuttunut aiemmin. Maailman parasta on kuitenkin herätä aamulla siihen kun oot mun vieressä. Sillon oon kotona. Sun vieressä, oon siellä missä mun kuuluu olla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti