Otsikon sanoilla kuvailisin elämääni. Moni taitaa pystyä samaistuun. Tää syksyhän on siitä tunnettua aikaa, että jopa me perisuomalaiset jöröt möröt aletaan kelaileen syvällisiä pimeinä syksyiltoina kynttilänvalon lepatellessa varjoja seinille...
Monesti tullut pohtineeks omaa elämää ja kaikkia sen käänteitä. En voi sanoo katuvani asioita, koska ne tapahtumat on johdattanu mut tähän hetkeen. Vaikka en oo rikas ja kuuluisa ja superhyvä kaikessa mitä teen, oon ainakin melkein täysin onnellinen. Miks vaan melkein täysin ? Koska aina on asioita, joita haluais muuttaa...
En mäkään nyt kaikkee haluis pistää uusiks elämästäni, mutta kyllä siellä on sellasii asioita, joissa oisin voinu toimii toisin. Kai mä vaan toivoisin voivani matkata maaliskuun 5.päivään vuonna 2003. Olin sillon melkein viistoist vee angstiteini. Just siitä pahimmasta päästä oleva kiukkupersepaviaani. Tona päivänä sanoin jotain, mitä en koskaan päässy korjaan ja se päivä säteilee edelleen kipua mun elämään...
Oon koittanut varoa sanojani, kulkea varpaillani ja tutkailla ilmaa ympäriltäni. Oon reilun kolmetoist vuotta vanhempi ja monta hetkee viisaampi. Silti pelkään joka aamu herätä. Pelkään herätä seuraavaan päivään, kun menetän jonkun rakkaan, jolla on väärä käsitys tärkeydestään mulle. Vaikka koitan muistaa sanoa kaikille tärkeille, niin aina on joku, joka jää pimentoon tai vääriin luuloihin...
I'm so sorry sis that I blew it that day. Loved you then...love you still.
x.o.x.o. M.D.S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti