Mun on jotenkin vaikee uskoo,
ettei tänä vuonna tarvinu hajoo/
Neljätoista pitkää vuotta ilman sua
ja ekaa kertaa mun ei tarvinu masentua/
Ei johdu siitä etten kaipais enää sua,
vihdoin mun ei vaan tarvinu ahdistua/
Ekaa kertaa nää kuukaudet ei oo ollu vaikeit,
ennen ne kuitenkin oli enemmän ku raskait...
Muistan kuinka pahalta se ennen tuntui,
tammikuusta lähtien kaikki luhistui/
Muistot susta sairaalassa painoi mieltä,
ihan kaikki muistui mieleen sieltä/
Olit vaan avuton siinä sängyllä maatessas,
puutteit oli puheessas ja muistissas/
Kaikki huipentui siihen vikaan hetkeen,
sun vikat sanat loppui mun nimeen...
Miks sun piti lähtee pois,
miksei huomattu tilaas ajois/
Oltaisko voitu tää estää,
vai olisko sut viety silti meiltä/
Vaikken tällä kertaa vajonnu,
se ei todellakaan sitä merkannu,
että oisin sut unohtanu...
Rakastan sua, nyt ja aina 27.3.1971-20.3.2003
M.D.S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti